Keskiviikkona jätin siis koulun iloisin mielin väliin, koska aamulla suunnattiin host-isän kanssa Poza Rican lentokentälle klo 9:45am. Tai no - ainakin melkein. Host-isällä tuli aamulla hieman kiire, kun piti ilmeisesti auto saada pestyä sitä ennen. Lentokentälle päästyämme saattoi kello siis olla hieman enemmän kuin oli suunniteltu niin, että lentokone oli jo laskeutunut ja valkonahat kerkesivät olla ulkopuolella odottamassa.
Tässä vaiheessa, kun min nousin autosta, voitte antaa mielikuvituksen lentää ja kuvitella mielessänne juuri sellaisen ylihempeänromanttisenkuplivan elokuvakohtauksen musiikkien kera, kun kaksi hahmoa juoksee toisiaan kohti liidellen elokuvan hidastetussa kohtauksessa kyyneleet valuen. Äiti ja minä.
Kun siirryin sylistä syliin ja tuli vuoro etsiä pikkuveljeä niin sainkin katsoa pari kertaa uudelleen. Kuka vaihtoi minun 15 vuotiaan pikkuveljen kalpeanvalkoiseen parimetriseen miehen alkuun? Alkushokkia kestikin pienen tovin kaiken muunkin hämmennyksen keskellä. Siinä itsekseni sekoillessa ei kuitenkaan auttanut kuin pistää matkalaukut baksiin ja nousta auton kyytiin Suomi-perheen ja host-isän kanssa.
Kello näytti vielä sen verran aikaista, että emmen vielä kyenneet kirjautua hotelliin, joten päätimme tehdä visiitin Poza Rican lähellä olevassa kylässä, Tihuatlanissa, jossa olin itse käynyt kerran aikaisemmin. Kylä on tunnettu mm. siitä, että siellä valmistetaan paljon kauniita puuhuonekaluja, mutta vielä tunnetumpi puoli on varmasti se, että sieltä voi löytää samanlaisen Kristus-patsaa, jonka tunnetaan lähinnä olevan Brasiliassa. (Tällä pienellä meksikolaisella kylällä se on vain 1,5 metriä korkeampi.) Mentiin siis heti ensimmäisenä tutustumaan hyvin vanhoihin meksikolaisiin maisemiin.
Tihuatlanista Poza Ricaan palattaessa suunnattiin suoraan hotelliin hoitamaan sisäänkirjautuminen. Samalla siinä sitten hoidettiin minutkiin siihen samaan hotellihuoneeseen. Lopulta olikin todella järkevä vaihtoehto, ettei minun host-perheeni tarvinnut heittää minua hotellille päivittäin, että pystyin viettämään mahdollisimman paljon aikaa perheeni kanssa.
Loppupäivä menikin sitten hotellihuoneessa lepäillessä. Eikun - ei sittenkään. Kävin syöttämässä perheelleni ensimmäistä kertaa meksikolaista ruokaa; tortia. Ja oli tietenkin ihan odotettavissa he rakastuivat täysin. (Mistä syystä löysimme itsemme samasta paikasta ainakin kolme kertaa niiden viikkojen aikana.)
Ruoan jälkeen lähdimme kävelemään minun "lähellä" olevalle koululleni. Itsellänihän oli ihan sellainen mielikuva, että se on vain muutaman korttelin päässä. Noh - siellä ulkona, auringon alkaessa porottamaan, se ei tuntunutkaan olevan enää niin lähellä. Lopulta kuitenkin löysimme perille koululleni, josta oppilaat olivat aikalailla lähdössä jo kotiin. (Mistä syystä ei vältytty niiltä miljoonilta silmäpareilta, jotka tuijottivat jokaisesta ilmansuunnasta.)
Koululla törmäsille vielä muutamiin koulukavereihi ja, onneksemme, myös Victoriin, jonka äiti halusi tulla vielä autosta tervehtimään perhettäni. He nimittäin halusivat tarjota kyydin takaisin hotellille. Halleluuja, pelastus! Niin siis rullasimme paluumatkan mukavan nopeasti ilmastoidussa autossa. Tosin hieman ahtaissa tunnelmissa.
Hotellille päästyämme alkoi melkein heti kuulua tyytyväistä tuhnutusta tyynyjen välistä, kun 27 tuntia matkanneet reissaajat pääsivät vihdoinkin oikaisemaan itsensä kunnolla. Ja taisin minäkin yhtyä heihin "toviksi".
Illalla oli vielä vuorossa minun kahden perheeni esittely toisilleen. Suunnitelmat taas hieman myöhästyivät, joten tutustuminen jäi melkoisen lyhyeksi. Menimme pikapikaan syömään yhteen suosittuu ravintolaan, mutta kello oli jo 11 maissa, joten sekin paikka oli jo sulkemispisteessä. Siellä ei sitten juuri muuta tehty kuin syöty ja palattiin taas hotellille. Ei siinä kuitenkaan mitään. Meillähän oli kaksi viikkoa edessä. Suuntasimme siis hotellille vatsat kylläisinä ja nukkumaan.
♥
Seuraava päivä meni tutustuessa Poza Rican "huikeaan" ostoskeskukseen (tai tosiassa toiseen niistä), josta sitten selvisimme ehjin nahoin takasin hotellille keskenämme taksilla. Ja sieltä suuntasimme - olisikohan ollut, että menimme taas syömään tortat?
Iltapäivällä menimme minun Meksiko-kotiini, jonne heidät oli kustuttu syömään molea. Ja hehän selvisivät siitä aivan kunnalla! Kun mietit, että eteesi pistetään lautasellinen kanaa, joka tummassa soossissa, joka sisältää suklaata, chiliä, pähkinöitä ja ties mitä muuta, voisi kuvitella, että perunoista koostuvaan ruokavalioon tottuneella voisi mennä vähintään vatsa hieman sekaisin. Mutta ei! Minun perheeni tykkäsi ruoasta aivan yhtä paljon kuin minäkin ♥
Ruokaa lähdettiin sulattelemaan Papantlan puolella, jonne päätimme tehdä yllätysvisiitin illalla ennen kuin palattaisiin hotellille.
Perjantaina otettiin tavarat kasaan ja suunnattiin kahden perheen voimin (juuri ja juuri mahduttiin isoon autoon) Veracruziin! Minulla oli ollut suunnitelmissa mennä kaupunkiin hieman myöhemmin, mutta kun perheelläni oli asiaa sinnepäin niin menimme sitten samalla kyydillä.
Suunnattiin siis heidän omistamaansa asuntoon, jonne kuului mukavasti myös uima-allas. Sinne menimme ja sinne jäimme.
Viikonlopun hengailimme tosiaan kahden perheen voimin mm. Veracruzin keskustassa ja ostoskeskuksissa. Sunnuntaina minun host-perheeni piti kuitenkin palata takaisin Poza Ricaan, joten asunnon avaimet vaihtoivat kättä ja me jäimme sinne. Voi olla, että siinä pääsivät pienet hiljaiset riemunhihkaisut, kun ovi suljettiin heidän perässään ja pääsimme kävelemään sisällä ilman kenkiä. ;)
Jäimme sinne asunnolle sitten keskiviikkoon asti. Suurin osa ajasta tuli vietettyä uima-altaan läheisyydessä jäätelökippo lähettyvilllä, mutta uskaltauduimme myös yhtenä päivänä käydä keskustassa, josta löytyikin jotain ihan mukavaa seuraavan vuoden tarpeisiin...
Se olikin ihan mukavan jänskä reissu. Ensin kun oli pienen työn alla, että sai edes taksin alleen, sitten piti sormet ristissä tovoa, että se tosiaan veisi meidät pyytämäämme osoitteeseen. (Kun kuski jostain syystä ei halunnut mennä isoja yleisiä teitä, vaan ihme pikkukujia.) Selvisimme kuitenkin sinne ja vielä takaisinkin ilman mitään ongelmia.
Kun Poza Ricassa ei sää oikein ollut suosiva, niin Veracruzissa saimme ainakin nautittua auringosta. Minä tosin sain pelätä koko ajan, että äiti tulisi lähtemään täältä värikkäämpänä kuin minä, joka olen sentään heilunut "auringon alla" jo 9 kk, mutta taisin minä loppujen lopuksi voittaa sen värikartan tummimman ruudun. (Huh!)
Keskiviikkona palattiin siis Poza Ricaan vain hiukkasen painavammilla laukuilla. Olimme monen tunnin matkasta sen verran väsyneitä, että suuntasimme vain suosiolla suoraan hotelliin. Minäkin olin aivan töttöröö, enkä millään olisi jaksanut alkaa kääntämään ihmisten keskusteluja. Suoraan siis pehkuihin.
Ja mitä tapahtui Poza Ricassa Suomi-perheen jatkaessa seikkailuja? Siitä lisää seuraavassa osassa!
Moikkamoi!
(Kuvia ei muuten ilmesty lisää kuin vasta sitten, kun minun äitylini saa niitä lähetettyä hänen kamerastaan minullepäin. Eli, hopi hopi! Por favor! )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti